Esimerkkitapaus.
Diabetes ja seurustelusuhteet

Diabetes on raskasta; se on kuin hyvin vaativa lemmikki, joka roikkuu mukana, eikä päästä irti. Diabeteksesta ei saa taukoja, eikä sitä voi jättää jonkun muun huolehdittavaksi. Vaikka siitä ei voikaan päästä eroon, voi henkistä taakkaa ja jatkuvaa huolta jakaa. Hyvä ihmissuhde voi antaa juuri tällaista tukea.

Aallonpohjassa

Kun mietin menneitä vuosia, muistan piinaavan tarkasti tilanteet, kun ajattelin, etten ikinä löytäisi ketään, joka rakastaisi minua – diabeteksineen päivineen. Muistan erään kesäillan viisi vuotta sitten, kun makasin peloissani sängyssä, sillä minua vaivasi itsepintainen hypo, joka ei ottanut lähteäkseen, vaikka kuinka koetin syömällä nostaa verensokeriani. Olin ahdistavan tietoinen yksinäisyydestäni – lähellä ei ollut ketään, joka olisi voinut auttaa minua. Mietin, olisiko kukaan valmis ja hyväksymään minut ja diabetekseni elämäänsä. 

Kun hoivasin särkynyttä sydäntäni, tuli väistämättä mieleeni se, oliko terveydentilallani ollut osaa suhteen loppumiseen. On aivan normaalia, että ihminen kysyy, onko minussa jotain vikaa, suhteen päättyessä. Jonkin aikaa tunsin kuitenkin, että minulla oli konkreettien vastaus.  Ero vahvisti pelkoani siitä, että kukaan ei voisi rakastaa minua ja diabetestani. 

Rakasta minua ja hyväksy diabetes

Sydänsuruista toipuminen ja uuden suhteen harkitseminen on vaikeaa ilman diabeteksen tuomaa lisätaakkaakin. Yritin jopa työntää diabeteksen kokonaan sivuun ja poistaa sen yhtälöstä kokonaan. Pystyisinkö kohtaamaan tilanteen, jossa joudun selittämään uudelle kumppanilleni ruoan, insuliinin ja liikunnan välillä tasapainoilun monimutkaisuuden? Voisin vain toivoa hänen ymmärtävän nämä vaikeudet ilman, että ne pelottavat hänet tiehensä. 

Ajastaan ymmärsin, että edellinen suhteeni loppui aivan normaalista syystä – sitä ei vain ollut tarkoitettu kestämään. Diabetesta ei voi syyttää kaikesta. Diabetes on osa minua, vaikka kuinka inhoaisin sitä. Se on merkittävästi muokannut minua juuri sellaiseksi ihmiseksi kuin olen ja se vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni. Täytyy siis olettaa, että jos ihminen rakastaa minua hän hyväksyy myös diabetekseni… 

Kun tapasin ihmisen, joka auttoi minua todistamaan tämän, kerroin hänelle heti diabeteksestani. En yleensä kerro sitä esittäytyessäni, mutta koska hän kiipesi ylös kallion seinämää ja minä pitelin köysiä, arvelin, että olisi ollut tylyä jättää asia kertomatta. Onnekseni hän oli sitä mieltä, että diabetes ei tee henkilöstä sopimatonta kiipeilykumppania, eikä myöskään – kuten paljastui, sopimatonta elämänkumppania. Sen sijaan hän tutustui kaikessa rauhassa paremmin meihin – minuun ja diabetekseeni. 

Siitä lähtien, kun olemme olleet yhdessä, on diabetekseeni kulunut työmäärä vähentynyt huomattavasti. Ei niin, että rakkaus olisi jotenkin mystisesti tehnyt diabeteksestani helpomman - en vain enää ole sen kanssa yksin. Mieheni laskee aterioitteni hiilihydraatteja, purkaa mittaristani tulokset ja mittaa jopa verensokerini yöllä. Tuki on kuitenkin muutakin kuin käytännön tekoja. Ian on myös suuri henkinen tuki. Selviydymme turhautumisistani yhdessä – näin ne eivät tunnu niin ylitsepääsemättömiltä. Juhlimme myös onnistumisia yhdessä, mikä tekee niistä paljon suloisempia. 

Viime kesänä, elämäni parhaana päivänä, menin naimisiin tämän miehen kanssa, joka on opettanut minulle kädestä pitäen, mitä rakkaus tarkoittaa ja mihin kannustava ihmissuhde pystyy. Hän otti minut ja diabetekseni puolisokseen.